"Ennen oli paremmin" päiväkirjan tarkoituksena on tiedottaa Paraisten kotiseutumuseon tapahtumista, toiminnasta sekä kokoelmista. Blogi on suunnattu paikallishistoriasta ja Turunmaan kansanomaisesta kulttuurista kiinnostuneille henkilöille, painopisteenä alueen materiaalinen kulttuuri ja vanha rakennettu ympäristö. Oikealla olevaa tekstiä klikkaamalla pääse suoraan kotiseutumuseon blogspot-sivustolle.

2.8.2016 16:05
Itseliikkuvat traktorit oli varsin epätavallista Suomen maaseudulla ennen toista maailmansotaa ja hevoset toimivat pitkään maaseudun työjuhtina. Ensimmäiset traktorit tulivat Suomeen jo 1910-luvulla mutta suhteellisen korkea hinta ja viljelijöiden osaamattomuus hallita modernia maatalouskoneita hillitsi niiden leviämistä. Ensimmäiset traktorit olivat pääasiassa suurempien kartanoiden käytössä. Avaintekijä traktoreiden myöhemmän suosion kasvussa oli teollisuuden nousevat palkat joka myös nosti maatalouden työvoimakustannuksia.

1. Åbo Jernmanufaktur Oyn Kullervo traktori.
Sijoitus traktorin oli kannattava kun verrataan siihen kuinka paljon maataloustöitä yksi henkilö pystyi päivässä suorittamaan. Lyhytikäinen kotimainen traktorituotanto aloitettiin Turussa vuonna 1918. Kotimaiset Kullervo traktorit olivat kuitenkin kalliita ja epäluotettavia verrattuna tuotuihin malleihin. Turunmaalle ensimmäiset traktorit 1920-luvun lopulla.
2. Fordson F pyörittää vyöllä vinitllä olevaa maatalouskonetta Granvik Södergårdissa noin 1950. PHM.
Vuonna 1928 ainakin kaksi Forson-mallista traktoria toimitettiin Paraisille.Yksi näistä tomittettiin Paraisten Kalkvuoselle joka tuolloin viljeli omistamian kaivosalueen peltoja.Toinen traktori tuli Isotervon saarelle, Granvik Södergårdille. Traktori toimitettin meritse Paraisille ja proomulla Gunnarsnäsiin josta se ajettiin Tervsundin ja Vånon  uuten kotiin. Ostaja, nuori viljelijä Paul Holmstrom, oli vuonna 1926 osallistunut traktorinkurssiin Helsingissä jo oli tietoinen traktorin suurista hyödysistä maataloudessa.
Ruotsinkielinen traktorikurssi oli ammatin edistämislaitoksen järjestämä ja osallistujat saivat useiden päivien aikana oppia käyttämään moottoroituja maatalouskoneita. Paul sai koeajaa sekä Fordson- ja New International traktoreita. Internationaali oli kuitenkin suhteellisen kallis verrattuna Fordsoniin, edellinen maksoi 39 500mk ja Fordson 25700 mk, summa joka tällä hetkellä vastaa 8272 euroa.


3. Porvoon Traktorin lähettämä tarjouskirje Paul Holmströmille vuonna 1926.PHM.
Paul vastaanotti joitakin tarjouksia mahdollisilta myyjiltä, mutta päätyi ostaamaan traktorinsa Turkulaiselta Turunmaan Autolta vuonna 1928.Fordson oli monipuolinen maatalouskone koska siihen saattoi liittää hihnan jolla pystyi töten pyörittämään muitakin maatalouskoneita kuten sahaa tai puimuria. Traktorissa on teräsvanteet jotka soveltuvat käytettäviksi kuivalla ja hiekkaisella maaperä. Malli F oli käytössä tilalla 1950-luvulle saakka jolloin se korvattiin uudemmalla Fordson Majorilla.
4. Paraisten Kalkkivuori Oyn inspehtoori Berg yhdessö yritysken ensimmäisen traktorin kanssa noin vuonna 1929. Nordkalkin arkisto.


Fordson maanviljelyksen palveluksessa

Malli F oli amerikkalaisen Fordsonin suosittu ja edullinen sarjavalmisteisteinen traktori. Maatalouden koneistuminen alkoi ensimmäisen maailmansodan aikana ja noin 750.000 Fordson traktoria oletetaan valmistetun vuosien 1917 ja 1928 välillä.Malli F:ää vietiin myös suuria määriä Eurooppaan ja Neuvostoliitto oli tärkeä asiakas. Venäjälle vietiin yli 25000 Fordson traktoria vuosina 1921-27.

5. Fordsonin traktoritehdas Dearbornissa 1919.
Suomeen Fordsoneita tuotiin 1919 150 kappaletta. Traktoria maahantoi Agros-yhtiö. Fordsoniin liittyi kulkupuheita, joiden mukaan se nousee kuin vikuroiva hevonen pystyyn ja tappaa kuljettajansa. Yhdysvalloissa 1922 mennessä oli kuollut yli sata ihmistä tästä syystä. Perässä vedettävä aura yleensä törmäsi johonkin esteeseen, joka kiskaisi traktorin nokan pystyyn sekä mahdollisesti takakautta ympäri. Agros lehdessään vetosi tanskalaiseen valtion konsulenttiin, joka totesi, että: "Voipihan käydä hullusti, mitä tahansa moottoria pidellessä, jos menettelee kömpelösti"..  

1926 perustettiin Ford Motor Company of Finland Oy, joka varastoi traktorit Hernesaareen. Vuonna 1926 Suomeen myytiin 249 Fordsonia. Vuonna 1927 Fordson maksoi enää 25 700 markkaa lisättynä toimituskuluilla. Vuoteen 1928 mennessä Suomeen oli tuotu 1400 yhdysvaltalaisvalmisteita Fordsonia. Sen jälkeen tuotanto oli siirtynyt kokonaan Irlantiin.

6. Agroksen traktorinäytös Laihelassa 1920-luvulla. Laihelan museo.
Malli F:n koneena toimii alkukantainen nelitahtikone joka saavutta 20 hevosvoiman tehon (15 kW). Traktori käynnistetään vevillä ja sillä on kaksi erillistä polttoainetankkia. Traktori käynnistetään bensiinillä, koneen lämmittyä vaihdetaan edullisempaan valopetroliin.
Granvikissä ollut traktori on nyt kotiseutumuseon omistuksessa ja on viimeisiä F-malleja joita valmistettiin Fordsonin tehtaalla USAssa.  
7. Paul Holmströmin ostama alkuperäiskuntoinen traktori.

Traktorin sarjanumero 692735 vittaa siihen että traktori on valmistettu Dearbornen tehtaalla 1927 loppupuolella. 


Lähteet:
Paraisten kaupungin arkisto "Granvik Södergård"
Paraisten kotiseutumuseon arkisto
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fordson
https://www.thefordsonhouse.com/datingchart.asp


3.8.2015 9:30


Ensimmäinen susihyökkäys Paraisilla 140 vuoteen.


1. Susilauma hyökkää jäällä kulkevan reen kimppuun. Olaus Magnus.
Lehmä joutui  Paraisten Ybbersnäsissä suden repimäksi lauantain vastaisena yönä 30.6.2015. Yksinäinen urossusi oli tullut aitaukseen ja säikäyttänyt lehmät jotka rikkoivat portin ja pakenivat pellolle. Yksi lehmistä juuttui ojaan ja siltä oli susi repinyt takapuolen niin pahasti että eläin jouduttiin lopettamaan. Tätä makaaberia tapahtumaa voi kuvata historialliseksi sillä kyse on ensimmäisestä dokumentoidusta sudenhyökkäyksestä Paraisilla 140 vuoteen. Lisäksi hyökkäys tapahtui n.k. "Susiniemen" välittömässä läheisyydessä. Kyseinen niemi toimi aikoinaan Paraisilla järjestettyjen susien ajojahtien yhtenä päätepaikkana.

Suden hyökkäys johtaa usein kiivaisiin julkisiin kannaottoihin. Tämän artikkelin tavoitteena on totuudenmukaisesti kertoa siitä miten Paraisilla ja saaristossa ennen suhtauduttiin susiin ja täten antaa susikeskustelulle historiallista syvyyttä. Artikkelissa kerrotaan siitä miten susia esiintyi saaristossa 1700-1800-luvuilla, mitä vahinkoa sudet saivat aikaiseksi ja miten susikanta pidettiin kurissa koko pitäjän voimin.

Susitalvet ja suden hyökkäyksiä

Ankarat pakkastalvet tunnettiin yleisesti "susitalvina". Nimi oli osuva sillä susia nähtiin vaeltaessa jäitä pitkin saaristoon. Saaristossa ja Varsinais-Suomessa oli ajoittain runsaasti susia, varsinkin 1700- ja 1800-luvuilla. Maanviljelyksellä ja kotieläinten pidolla oli tuolloin hyvin tärkeä taloudellinen merkitys. Suuria riistaeläimiä eteläisessä Suomessa ei juurikaan ollut ja hirvet olivat todellisia harvinaisuuksia. Näin ollen sudet joutuivat saalistamaan kotieläimiä. Pelkästään Turun läänissa petoeläimet saivat kotieläinten parissa aikaisesksi suurta vahinkoa. Vuosien 1848-1850 välisenä aikana sudet ja pedot tappoivat 340 hevosta, 1184 lehmää, 2428 lammasta och 204 sikaa. Susien tappamien koirien määrää ei ilmoiteta, mutta voi olettaa että useita koiria joutui myös susien suihin
.

2. Suden repimä uuhi Heinolassa. 1800-luvulla sudet saivat kotieläinten parissa aikaiseksi suurta vahinkoa.

Kotieläinkuolemat olivat suuri koettelemus silloiselle köyhälle maaseudun väestölle, varsinkin kun  mitään valtiollista petovahinkojen korvausmenetelmää ei tuolloin vielä ollut. Petoeläimet tappoivat 87% kaikesta menetetystä karjasta Turun läänissä vuonna 1878, kaikkiaan 3207. Samana vuonna ahkera metsästäminen verotti Etelä-Suomen susikantaa, saaliiksi kertyi 252 hukkaa. Sitä seuraavana vuonna saaliiksi saariin peräti 281 sutta mikä osoittaa susikannan ylenpalttisen runsauden.

Paraisilla elikoita kuoli runsaasti vuonna 1725 "myrkyllisen suden" riehuessa paikkakunnalla. Vaikka eläimet selvisivätkin suden hyökkäyksestä pelkin pintahaavoin aiheutti purema kuoleman 5-6 viikkoa tapahtuman jälkeen. Kyseinen susi lienee ollut vesikauhun tartuttama.
3. Susiverkko, susiverkon neula ja sudenajo-sauva Skyttalan museossa Paraisilla.
Paraisilta ei tunneta tapauksia joissa sudet olisivat hyökänneet ihmisten kimppuun. Sitä vastoin viereiseltä Kemiönsaarelta tiedetään useita hyökkäyksiä jotka johtivat jopa lasten kuolemiin. Eräs erikoinen tapaus koskettaa maisteri Ludvig Lindströmin lapsuutta Kemiössä. Lindströmin ja hänen veljensä leikkiessä pihalla oli susi hyökännyt lasten kimppuun ja vienyt veljen mukanaan. Ludvig jäi kuitenkin henkiin ja hänen oli sittemmin avustamassa  Leniniä maanpaossa joka kulki Paraisten kautta Ruotsiin joulukussa 1907.

Sudet ahdistelivat Kemiössä myös muita lapsia. Eräs 13-vuotias torpparin poika joutui kotimatkalla suden hyökkäyksen kohteeksi. Susi kaatoi pojan maahan ja oli raahaamassa häntä metsään jolloin neuvokas poika tarrautui kiinni kantoon. Taistelun melu oli kantautunut viereiselle torpalle josta  emäntä  juoksi hätiin ja sai harjan avulla suden hätisteltyä. Poika sai tapahtumasta syvät arvet päähän ja häntä kutsuttiinkin sen vuoksi "Suderepimä-Kustaaksi".

4. Sudet lähestyivät ihmisten asumuksia kylmien talvien aikana.

Kuninkaallinen metsästyssäädös ja suden verkkopyynti.

Paraisilla järjestettiin ajoittain susien ajojahteja jotta saarelle talven aikana vaeltaneet vahinkoeläimet saatiin kuriin. Lääninvoudin tehtävään kuului valvoa että ajojahteja järjestettiin aika ajoin. Suden metsästystä ohjasi lisäksi kuninkaalliset metsästyssäädökset 1600-1700 luvuilta. Lääninvouti palkkasi paikallisia metsästysvouteja pitäjän miesten ehdotuksesta. 1660-luvulla jokaiselta Paraisten tilalta tuli lähettää kaksi aikuista sudenajoon ja kolme aikuista niiltä saaren tiloilta jossa ajojahti järjestettiin. Ajan myötä nämä säädökset muuttuivat ja myöhemmällä ajalla tiloilta lähetettiin vain yksi aikuinen suden ajoon. Saaristossa pysyttiin kuitenkin vanhassa tavassa lähettää kaksi aikuista sudenajoon.

Paraisten Jermon, Sorppoon, Heisalan, Mielisholmenin ja Atun asukkaat saivat varhain erityisaseman ja lähettivät vain yhden aikusien jokaiselta tilalta sudenajoon. Vuonna 1740 kyseisten saarten asukkaiden ei enää tarvinnut osallistua yleiseen sudenajoon sillä niillä oli täysi työ kitkeä susia omilta saariltaan.
5. Susiverkko, rumpua ja susinuija.
1700-luvulla uusijako aiheutti ongelmia sudenajolle sillä ei ollut tietoa siitä tulisiko vasta-jaettujen tilojen lähettää yksi vai kaksi aikuista ajoon. Jokaisella tilalla piti lisäksi olla neljän sylen pituinen ja viiden kyynärän korkuinen susiverkko. Verkon katsottiin kuuluvan tilalle ja tilanjaossa susiverkon omistajuus saattoi tulla kyseenalaiseksi. Vuonna 1808 Paraisten Mågbyssa eräästä riitaistasta tilasta lohkottiin neljäsosa ja samassa yhteydessä tilan sudenverkostakin leikattiin samankokoinen kappale.
Susiverkon ohella sudenajossa käytettiin rumpua, räikkää ja nuijaa. Useita susiverkkoja on säilynyt Paraisten kotiseutumuseon kokoelmissa. Vuonna 1817 Paraisten pitäjän alueella oli jopa 222 susiverkkoa. Susiverko kerättiin ja pistettiin roikkumaan isosta tikusta, niin kutsuttuun sudeajo-sauvaan. Näistä sudeajosauvosta on 13 säilynyt jälkipolville joista useimmat ovat Paraisten kotiseutumuseon kokoelmissa. Kooltaan ne ovat 70-90cm pituisia ohuita, yhdestä päästa haarautuvia  keppejä.Osa on koristeltu veistetyn kuvioin ja yhdessä on jopa purjelaiva. Sudenajo-sauvoihin veistettiin sudenajojen vuosiluvut sekä omaan verkkoon tapettujen susien määrä. Tapa merkitä saalismäärät pyydyksiin oli saaristossa yleinen. Esimerkiksi Nauvossa hyljeverkkojen päätykellukkeeseen merkittiin saaliksi saatujen hylkeiden määrä.
6. Sudenajosauvoja Paraisten kotiseutumuseon kokoelmissa.

Sudenajoa Paraisilla


Kutsu sudenajoon kulki talosta taloon erityisen tiedotuskapulan avulla. Sudenajokapula koostui noin 15cm pitkästä päreestä jossa oli punaisella liidulla tehtyä merkkejä. Tavan mukaan sudenajokapulaa ei saanut viedä sisälle tupaan vaan se piti pistää ovenrakoon siksi aikaa kuin viestinvieijä kävi sisällä ilmoittamassa asiasta. Sudenajokapulan saapuessa taloon oli isäntäväen velvollisuutena saada kapula ja viesti sudenajosta vietyä seuravaan taloon. Samalla kuin kutsu sudenajoon kiersi kylillä niin 
ajovahdit sytyttivät vartiotulia metsästyksen kohteena olevan saaren vastarannoille jotta sudet eivät karkaisi uimalla. 
Aamulla sudenajoon valmistuttiin nimenhuudolla ja ajomiehet jaettiin omiin ajo-ruotuihin. Jokaiselle ruodulle osoitettiin oma "ruotumestari", lisäksi valittiin kaksi valvojaa jotka tunsivat maaston jonka yli ajo kulkisi. Kiväärinlaukaus merkitsi ajon alkua ja ajomiehet kulkivat yli maiden ja mantujen huutojen ja melujen saattelemina. Ajot kulkivat vaihtelevia reittejä, eräs sudenajo vuonna 1785 alkoi "Skräbbölen mäissä" ja päättyi Kirjalaan.Parainen lienee jaetun ainakin kolmeen sudenajo.reviiriin;
1. Kirkkomaa, Ålö, Kopparö, Fallböle, Stormälö, Lillmälö ja Mattholm.
2. Kirjala, Lielahti och Lemlahti.
3. Isotervo ja Attu muine saarineen.
7. Susiverkon virittämistapa.
Susiverkot yhdistettiin ja viritettiin tiettyihin paikkoihin, yleensä rannan tuntumaan. Susiverkko riipputettiin rankojen ja poikkipuiden avulla korkeaksi, sisäänpäin viettäväksi seinämäksi. Kasvavia puita ja sopivia oksia hyödynnettiin myös verkon virittämisessä. Noin puolen kyynärä verran verkosta makasi maata-vasten jotta suden etukäpälät ja pää takertuisivat verkkoon. Verkkoa ei saanut kiinnittää puuhun tavalla joka tuolloin estäisi verkkoa putoamasta suden ylle. Paikoitellen verkko ol myös kiinnitetty paulojen läpi kulkevalla köydellä maahan- Verkon piti antaa periksi kun hukka syöksyi sitä kohti  ja maahan kiinnitetty köysi edesauttoi verkossa pyristelevän suden pussitusta.

Perävahti piilotteli risuista kyhätyissä suojissa noin 30m päästä verkosta. Niiden tehtävänä oli ampumalla tai huutamalla säikyttää ohikulkevat sudet ryntäämään verkkoa kohti. Verkkoon takertunut hukka saatiin hengiltä nujimalla, pistämällä tai ampumalla. Verkon päädyissä olivat n.k päätyvahdit joiden tehtävänä oli estää susia juoksemasta verkon ympäri.
8. Karstulassa ammuttu susi 1910.
Tarinan mukaan eräs tunnettu seppä Mustfinnista oli puunujalla iskenyt sudelta silmät päästä kuin tämä yritti kiertää verkon. Seppä on tämän jälkeen päästänyt nujan käsistään ja tokaissut "hän on jo saanut tarpeeksi".Jos verkko oli viritetty rannalle niin osa ajomiehistä olivat vahdissa veneissä siltä varalta että sudet yrittäisivät uida karkuun. Mikäli saalista ei saatu ensimmäisessä ajossa niin ajoa saatettiin toista useita kertoja saman alueen yli. Tapettu susi kannettiin seipäällä lähimpään kylään missä sudentalja huutokaupattiin. Suullisen perinteen kautta Paraisilla tunnetaan ainakin viisi sopiva niemeä minne susiverkko viritettiin. Näistä kolme on Ålön-saarella ja kaksi Lielahdessa. "Susiniemi", joka ruotsiksi on "Vargudden" on eräs verkkojen viritykseen ahkerasti käytetty niemi Ybbersnäsissä. Toinen niemi Riddarsnäsissä liene myös käytetty sudenpyyntiin, samoin Hyvilempin suunnalta Toijoisten lahteen laajentuva niemi. Lielahdessa oli kaksi niemeä Siggnäsin salmen lähettyvillä jotka olivat sopivia verkonviritys-paikkoja.
Isolla Tervolla oli lisäksi useita verkonviritys-paikkoja joiden tarkka sijainti ei ole enää tiedossa. Ajomiesten kokoontumispaikkana toimi ainakin Sydänperän kirkkoveneranta jonka keskeinen sijainti Ålön saarella mahdollisti sudenajon kaikkiin suuntiin.

Hukkareissuja, juonitteluja ja sakkoja


Kevään sudenajo suoritettiin ennen 15 kesäkuuta, aikana jolloin suot ja mättäät olivat jo ehtineet kuivua mutta vilja oli vielä lyhytkasvuista ja sudet eivät voineet piileksiä pellossa. Syksyn sudenajo tapahtui pääsääntöisesti elokuun lopulla kun vilja oli niitetty ja pellot olivat paljaina. Sudenajon yhteydessä tapahtui yhtä jos toista. Monet osallistujat sakotettiin rikkinäisten tai puuttuvien susiverkkojen takia. Joskus joku saattoi mennä suutuspäissään sudenverkon kanssa kotiin ja tosiet ampuivat huvin vuoksi suustaladattavat aseensa tyhjiksi ja näin ollen kallisarvosta latinkia suden ilmaantuessa enää ollut. Usein ajoon lähetettiin liian nuoria pojkia joista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Paraisilla sudenajot menivät vallan villeiksi 1700-luvun lopulla, 1798 pidettiin 11 sudenajoa saamatta yhtäkään sutta saaliiksi. Tapana oli myös tuoda salaa paloviinaa sudeajoon ja ajomiehet saattoivat poiketa kylissä ryyppäämässä. Metsästysvouti yritti parhaan mukaan ylläpitää kuria potkuin ja nyrkein. Tämä johti vuonna 1685 tilanteeseen jossa vastahakoinen renki Anders Simonsson Lielahdesta katseli pahasuopaisesti voutia ja toikaisi että "hän aikoo ampua jonkin hengiltä" sillä hänellä oli 300 taaleria joilla pystyi maksamaan tapposakon. 

Erik Jöransson Lemlahdelta vastusti metsästysvoutia 1734 myydessään kiinniottamansa sudenpennut tupakkarullasta iso-tervolaisille. Erik piti sudenpentuja veneessään ja ei suostunut luovuttamaan niitä voudille.
9. Suomalainen susi kesäturkissa.
Metsästysvout sai palkakseen kapallisen viljaa jokaiselta pitäjän tilalta. Virka oli haluttu mikä johti juonitteluun. Metsästysvouti Mats Mattsson sai vuonna 1684 osakseen paljon kehuja, mutta vain muutamia vuosia myöhemmin hänen katsottiin olevan "täysin kelvoton". Mats puolustautui käräjillä kertomalla että hän oli 23 vuoden aikana pyydystänyt 23 aikuista ja 18 nuorta sutta. Tällöin Matsin virkaa havitteli länsmanni Hammar. Muutamia vuosia tämän tapauksen jälkeen oli Matsin seuraajan vuoro. Tällöin Henrik Korpoströmin kelvollisuus kyseenalaistettiin käräjillä, mutta asiasta kehkeytyi niin iso riita että ketään ei voitu kuulla. Korpoströmiä syytettiin lahjusten otosta ja lisäksi hänen kerrottiin kännissä pahoinpidelleen ihmisiä.

Viimenen sudenajo ja susikuoppia


Sudenajot rahoitettiin yhteisestä "ruuti-kassasta" joka kasvoi sakkojen ja myytyjen sudentaljojen tuomilla tuloilla. Kassan varoilla ostettiin ruutia sekä maksettiin susien tapporaha joka 1800-luvun keskivaiheilla oli noin kaksi markaa. Sudentaljasta sai 6-7 mk. 1850-luvulla Paraisilla oli useita sudenajoja mutta 1860-luvulle mentäessä sudet vähenivät ja viimeinen susien ajojahti järjestettiin pitäjässä vuonna 1868. Susia pyydettiin myös sudenkuoppien avulla ja yksi kuoppa on perimätiedon mukaan sijainnut Nilsbyn kohdalla Bollbölen metsässä, lisäksi vuonna 1727 Kopparön tilan mailla on ollut sudenkuoppa. Viimeinen sudenajo Turunmaalla pidettiin vuonna 1874 ja kesti kolme päivää ennenkuin susi saatin ryntäämään verkkoon Korppoon Roskalahdessa. Laajaan ajojahtiin osallistui myös väkeä Houtskarista ja Nauvosta. 

Sudenmetsästys ei ollut aina epämieluista, varsinkaan jos ajo onnistui ja saatin saaliista, silloin tapahtuma kehkeytyi varsinaiseksi kansajuhlaksi. Onnistuneen ajoväen kotiinmatkaa säesti klarinetti ja laulu. Laulu kantautui tyynellä kaukas merelle ja nuorisolle tämä oli ikimuistoista aikaa joista riitti muisteltavaa viellä pitkälti 1900-luvulle saakka.



Sudet näyttäytyivät kuitenkin Paraisilla viimeisen ajojahdin jälkeenkin. 1884 eräs maanviljelijä kuljetti hevosreellä silakkaa jäitä pitkin Björkön kohdalla. Maanviljelijä oli liikkeellä aamuyöstä ja kadotti pimeydessä rekiuran ja joutui hetkeksi jättäämään reen löytäkseen oikean reitin. Palatessaan hän huomasi reen vieressä seisovan suden, mutta yksinänen hukka poistui paikalta miehen huutaessa sille. Huhtikuussa 1891 Wilhelm Thomasson Kopparöstä matkusti myös reellä ja hevosella Stortervon saaren viereisiä jäitä pitkin kun hän joutui hätistelemään uhkaavasti käyttäytyvää sutta apunaan pelkkä lauta.  1905 kaksi kalastajaa Lemlahdelta matkasivat aamuyöllä jäitä pitkin kahdella eri silakkakuormalla kuin yksi hevosista pysähtyi jäällä makaavan tumman hahmon eteen. Hahmo olikin isokokoinen susi joka näytti hampaitaan ennenkuin miesten huudot saivat den pakenemaan.

Vuoden1905 jälkeen sudet ovat suurimmaksi osaksi jättäneet Paraisen ja saariston rauhaan. Ajoittain yksittäiset sudet ovat vaeltaneet alueen läpi ja Nauvossa nähtiin susi 1980-luvulla ha Ahvenanmaalla kylmän talven aikana vuonna 2012. Tulevaisuus näyttä miten susi vastaanotetaan saaristossa. Historia opettaa että susien olemassaolo on ollut ongelmallista karjataloudelle. Millä nykyaikaisilla keinoilla susien kotieläimiin kohdistuvat hyökkäyksen voitaisiin estää nyt kun susinujaa ja verkkoa ei enää saa käyttää ongelman ratkomiseen? 

Marcus Lepola

Lähteet


Lehtileikkeet

Vargatider i Åbolands skärgård, Åbo Underrättelser 17.1.1950

Vargfasa i Åbotrakten 1880-1882, Hufvudstadsbladet 8.3 1952
 
Kirjallisuus
Grandell, Axel 1986. Om vargjakt i Pargas fordomdags. Vad täljer oss vargskallskavlarna? Särtryck ur Budkavlen årgång 65. Åbo Akademi.
Hugg, Karl 1912. Pargas turisten – Sockenbeskrivning & kulturhistoriska uppsatser. J.A. Salminens boktryckeri.
Lehto Ture 1959. Pargasbygdens historiska öden intill 1865. Pargasbygdens historia II, Åbo.

Muita lehtileikkeitä

Vargar och hundar - Marcus Lepola
Vargfällor - Marcus Lepola

Kuvat
1. Olaus Magnus. Historia de gentibus septentrionalibus 1555.
2. Minttu Lavemäki.
3, 5, 6 Marcus Lepola.
4. Wikimedia.
7. Engelbert Johanssonin muistikirja, Sjöhistoriska institutet vid ÅA.
8. Wikimedia.
9. Veikko Vasama.
18.7.2014 14:17
Tänä kesänä museossa vierailevat saavat ottaa osaa näyttelyyn "Vuosisadan vaihteen romantiikka" missä esitellään m.m. Edit Sarlinin hääpukua vuodesta 1904.

Kuva 1. Vastavihitty rouva Edit Sarlin morsiuspuvussaan.

Edit Sarlinin aviomies, Emil Sarlin on yksi Paraisten historian merkittävimpiä henkilöitä. 
Vuonna 1904 Paraisten kalkkivuori Oy suunnitteli tarpeellista laajennusta ja tämän laajennustyön toteuttajaksi tarvittiin erityistä osaajaa. 29-vuotias geologi, Emil Sarlin oli tähän tehtävään sopiva henkilö. Emil toimi tuolloin AB Prospectorin pää-insinöörinä Lapissa
Kuva 3. Kihlatut Edit Tikkanen ja Emil Sarlin.
Lapin kultaesiintymät osoittautuivat varsin pieniksi ja tämän vuoksi Emil etsi uusia tehtäviä. Emil tapasi sattumalta toisen kullanetsijän, Edvard Åströmin, joka oli myös osakas Paraisten kalkkivuori Oy:ssä. Åströmin suosituksesta Emil saikin uuden työpaikan Paraisilta jonne hänet palkattiin vuonna 1904, vuori-insinöörin tehtäviin.

Kuva 3. Kullanetsjiä Emil Sarlin yhdessä karvaisen Lapin asukin kanssa.

Emil Sarlin korvasi Otto Mobergin yhtiön toiminnanjohtajana jo vuonna 1906. Johtajanvaihdon jälkeen Paraisilla alkoi tapahtua. Emil oli rohkea visionääri ja näki tarpeelliseksi toteuttaa investointeja jotka parantaisivat kalkin louhintaa ja käsittelyä. Emilin toimeenpanemien muutosten myötä kalkin myynti kasvoi merkittävästi vain muutamassa vuodessa.
Kuva 4. Emil Sarlinin lapinleuku jonka terään on kirjoitettu vuosiluku 1898. Tämä puukko on nähtävissä kesän näyttelyssä. 

Emilin ollessa Lapissa hän tapasi erään nuoren tytön. Tytön nimi oli Edit Tikkanen ja hän oli kullankaivaajien leirissä työskennelleen keittäjättären tytär. Emil kihlaisi Editin ja umpi-suomalainen tyttö joutui yksin matkustamaan Helsinkiin jossa hän sai asua Emilin vanhempien luona oppimassa ruotsia ja opiskella kotitalousopistossa. Edit och Emil menivät naimisiin vuonna 1904 Editin ollessa vain 16 vuotias ja Lapin kasvatti sai totutella varsin erilaiseen elämään Paraisilla. Vuonna 1906 tämä nuori perhe muutti yhtiön uuteen edustuskartanoon, Villa Furuviikiin. .

Kuva 5. Sarlinin perhe Villa Furuvikin ulkopuolella noin 1911.

Emil Sarlinia voi hyvinkin mieltää "vanhan-ajan ruukinpatruunana" joka piti työntekijöistään huolta.
Emil halusi myös että työntekijöiden kotiolosuhteet olisivat hyvät. Monia suomenkielisiä työntekijöitä oli muualtamuuttanut Paraisille ja myös Edit kantoi näistä huolta. Kevättalvella 1928 Edit otti asiakseen käydä yhtiön työlaisten asunnoissa houkuttelemassa emäntiä mukaan marttatoimintaan. Martta-työä pyrki neuvomaan perheenäitiä kotiaskareissaan ja laajentaa heidän yleissivistystään sekä virkistämään heitä raskaan arkityön vastapainoksi. 

Emilin tuella Edit perusti ensin suomenkielisen Paraisten Marttayhdistyksen ja seuraavana vuonna ruotsinkielisen Storgårdin Marttayhdistyksen.


Kuvat


1, 5. Tom Bröckl.
2,3 Nordkalkin kuvakokoelmat
4. Marcus Lepola.

Lähteet


Nyström, Per 1951. Pargas Kalkbergs Aktiebolag 1898-1948. En allmogenärings utveckling till storindustri. Oy Tilgman Ab.

Vähäkangas, Ismo 2005. Paraisten Marttayhdistys.